Meillä on olohuoneesta käynti pienelle takapihalle ja takapihalle avautuvassa ovessa on koiraportti. Tämän portin edessä meillä on vielä suuri koirahäkki, johon koira/koirat saavat vetäytyä rauhoittumaan. Häkkiä vasten on olohuoneen sohva, valitettavasti kun olkkarimme ei suuren suuri ole. Olen opettanut koirani häkkiin pennusta jotta sitten leireily olisi helpompaa. Usein kun leireillä koirien sisäänpääsyn ehtona on se, että ne ovat häkeissä. Joten vaikka tilaa ei hirmuisesti ole olen sijoittanut häkin olohuoneeseen. Meillä on näin kesähelteillä usein takaovi auki jotta ilma vaihtuisi ja olisi hieman viileämpää.

Lähdin sitten Ellin kanssa pikaisesti pihalle kun huomasin että pennulla pissattaa. Kiire on heti pihalle kun huomaa pennun etsivän pissipaikkaa!! Nappi jäi jotenkin nyreän näköisenä olohuoneeeseen kun olin kieltänyt sitä tulemasta mukaan ja sulkenut eteisen välioven. Tulimme Ellin kanssa kotiin muutaman minuutin kuluttua. Hetken kuluttua aloin ihmettelemään hiljaisuutta, ihan kuin jotain puuttuisi. Nappia ei näy eikä kuulu misssään. Eikä tule vaikka huhuilen. Ajattelin että se on möksähtänyt (ihan totta! Kiharat osaa möksöttää!!) ja mennyt sängyn alle. Mutta ei näy sielläkään. Seuraavaksi menin saunaan tarkistamaan ettei se oo lauteiden alla. No ei oo.

Sitten alkoi iskeä paniikki. Silmät kääntyivät tuulessa lepattavien olohuoneen verhojen suuntaan. Takaovi on unohtunut auki! Voi EII !! Juoksen etupihalle huutamaan Nappia, jota ei näy eikä kuulu. Paimennan ulos tulleen pennun takaisin sisään, nappaan Napin noutajataluttimen toiseen käteen ja asunnon avaimet toiseen ja juoksen pihalle... Mihin suuntaan pitäisi lähteä?! Mihin se on voinut mennä? Televisiossa on opetettu että takaa-ajan pitää ajatella kuten karkulaisen. Pitää asettua sen kenkiin. Siirryn takapihalle ja pikaisesti pohdin mitä vuoden ikäinen kiharapoika voisi ajatella. Näen naapurin joka on menossa narttukoiransa kanssa vasemmalle johtavaa tietä pitkin, joten jos Nappi on siellä päin naapuri varmaan ohjaa narttunsa perässä roikkuvan tutun kiharan kotiinsa. Valitsen siis oikealle menevän tien. Kutsun Nappia välillä mutta mitään ei tapahdu. Mielikuvitus valtaa mielen ja ajattelen jo pahinta. En näe koskaan enää ikinä Nappia! Se on karannut niin kauas jonkun hajun perässä ettei osaa enää kotiin! Tai on jäänyt auton alle! Tai!!!

Kulman takana vastaan lönkyttelee tyttökoirien hajuja nuuskiva kikkurapoika ilman huolen häivää. Sen ohitse ajaa lauma n. 10 vuotiaita tyttöjä mutta sen nenä ei hievahdakaan hajuista. Tytöt ajelevat rauhassa ohitse, tuskin huomaten koiraa. Minä huomaan. Ja alan kerätä aggressiota. Koirakin huomaa minut ja menee korvat luimussa maahan. Menen sen luokse ja laitan noutajataluttimen kaulaan. Aloitamme kotimatkan. Koira ei yritäkään haistella hajuja takaisin kotiin mennessämme. Korvat pysyvät luimussa koko matkan ja myös sisälle mentäessä luimistelee. Ihmettelen miten Nappi on karkureissulleen päässyt, Jäljet häkin päällä olevassa lakanassa paljastavat karkulaisen. Nappi on hypännyt sohvan kautta häkin päälle ja siitä loikannut koiraportin ylitse. Tästä lähtien emäntä muistaa tarkistaa että takaovi on kiinni jatkossa.